Finntriathlon Vanajanlinna 11.6.2016

Kauden startti. Aikaisemmista kirjoituksista tuttua ”laskeutuminen kilpailuun”- kirjoitusta ei tästä kisasta tule.

Kesän 2016 ensimmäinen ja koko ”urani” 5. triathlonkilpailu kisattiin Hämeenlinnan Vanajanlinnassa. Samaisessa paikassa sai vuosi sitten alkunsa koko ”triathlonurani”, joten varsin merkityksellisestä kisasta oli kyse. Merkityksellinen kisa tämä oli muustakin syystä. Vuosi sitten kisaa seuraamassa olivat appivanhempani ja vaimoni veljen lapset. Nyt appiukko oli pois. Rauha muistollesi Seppo ja kiitos kaikesta! Mielelläni olisin nähnyt sinut vielä katsomossa.

Vanajanlinnassa matkana oli sprintti, eli uiden 750 m, pyörällä 20 km ja lopuksi juosten 5 km. Viime vuoden aikani 01:41:25 oli tavoitteena alittaa.

VALMISTAUTUMINEN KILPAILUUN

Pyydän lukemaan tässä välissä Tilinpäätös 2015-2016 kirjoitukseni. Siinä valoitan hieman taustoja talviharjoitteluuni (joka ei kovin aktiivista ollut) ja ylipäätään siihen, kuinka ideologiani tätä hienoa lajia ja sen tarjoamia haasteita kohtaan katosi lähes kokonaan.

”Hiljensin vauhtia ja oikeastaan vasta tässä vaiheessa sain sanottua itselleni, että hei Ari… tee ihan oma suoritus, älä välitä muista. Nauti jutusta, koska kisaat vain itseäsi vastaan. Tämä helpotti. Pääsin siihen ideologiaan, joka on ollut ja joka toivottavasti tulee aina olemaan tämän homman ydin!”  (suora lainaus Käringsund triathlon 29.8.2015– kirjoituksestani).

Talvi koostui uimahallissa polskuttelusta, muutamista hiihtolenkeistä (kyllä, hankin sukset!!) 😀 ja juoksemisesta. Vaikka syksyllä kannoin fillarin yläkertaan ja kytkin sen harjoitusvastukseen, ei sillä kuitenkaan tullut treenattua juuri ollenkaan. Kaiken kaikkiaan talvitreeni oli vähäistä… motivaation vähyydestä johtuen. Opinto- ja työkiireitä ei käy syyttäminen. Kevään tullen into hieman kasvoi ja ennen Vanajanlinnan kisaa takana oli noin 100 km pyöräilyä, jokunen 10 kilometriä juoksua ja uimassakin olimme käyneet 3 kertaa. Kovin tarkkaa dataa treeneistä en ollut kerännyt.

Motivaatiotani kohottaakseni hankimme uudet sykemittarit, tai ei kai niitä pelkästään sellaisiksi kehtaa kutsua. Nyt ranteessa killuu Suunto Ambit, jota voi käyttää myös uidessa.

 Suunto Ambit.

Suunnon lisäksi hankintalistalle tuli kunnollinen polkupyörien kuljetusteline, lavetti, tai mikä sen nimi onkaan. Thulelta löytyi sopiva malli.

Kevään mittaan olin myös kärsinyt erinäisistä kivuista alaraajoissa (vaivasenluut siellä ehkä hieman muistuttivat olemisestaan). Näiden lisäksi olin huomannut, että kovassa rasituksessa sain itselleni aikaiseksi epämääräisen huonon olon. Ei siis rintakipua eikä hengenahdistusta, mutta jotain näiden väliltä, ehkä? Se huolestutti kyllä pientä ihmistä.

KISAPÄIVÄ

Kilpailupäivän aamu valkeni varsin raikkaana. Lämpötila kotipihassa oli reippaasti alle 10 astetta. Pitkin viikkoa olimme seuranneet sääennusteita ja kylmää oli luvassa. Matkaan kuitenkin lähdettiin. Olin sääennusteen lisäksi seurannut myös omia fiiliksiäni ennen kisaa. Jostain syystä en jännittänyt kilpailun alla juuri lainkaan. Viime vuoden ”halvaannuttava” jännitys oli kaukana. Vasta kisapäivän aamuna se jännitys sitten pamahti. En tiedä, miksi vasta silloin, mutta niin se kuitenkin tapahtui. Kisa-aamuna en tuttuun tyylini pystynyt syömään mitään, joten ihan kaffikupillisella lähdettiin mukaan.

Kisapaikalle saavuimme ajoissa ja kävimme heti rekisteröitymässä kisaan ja samalla kuuntelimme kilpailuinfot. Edelleen suosittelen kaikkia käymään kisainfoissa, koska siellä saa viime hetken tiedot ja mm. uimaveden lämpötilan. Tällä kertaa uitiin 15,6 asteisessa Katumajärvessä tai kuten kuuluttaja taisi asian ilmaista; Regretlakessa 🙂

Infon jälkeen vein pyörän ja juoksuvarusteet vaihtoalueelle. Sen jälkeen märkäpuku päälle ja rantaan. Kannustamassa oli rakas vaimo, jonka kisa alkoi kaksi tuntia omani jälkeen. Hieman ennen lähtötöräystä paikalle saapui myös anoppi pojantyttärensä kanssa. Rannassa näin muutamia tuttuja kasvoja aikaisemmista kisoista ja sosiaalisesta mediasta. Mr. Triathlon Antti Hagqvist kuvasi Facebookiin livelähetystä ja taisi sitä samaa tehdä myös Kotirannan Kalle. Näin myös yhdistetyn olympiavoittaja Hannu Mannisen, joka oli mukana kisassa, vieläpä samassa ikäsarjassa minun kanssani. Vesi ei vaikuttanut kylmältä. Sen sijaan kanssakilpailijat vaikuttivat kovin atleettisilta 😉 kuten aina 😀 Kauden starttiin oli aikaa hyvin vähän.

Tässä video ennen kisaa.

UINTI 750 m

Vedessä oli kanssani reippaasti yli 100 muuta miestä. Jäin tavoilleni uskollisena takaryhmään, koska uintivauhtini ei ”oikeuta” ihan sinne kärkikahinoihin. Lähtötöräyksen jälkeen läksin uimaan jostain syystä erittäin kovaa ja noin 1oo-200 m jälkeen olin valmis nostamaan käden pystyyn ja nousemaan pelastusveneeseen. Sydän hakkasi miljoonaa ja hengittäminen oli hankalaa. Tuntui ihan karmealta! Olin aloittanut aivan liian kovaa. Jollain ihmeen tavalla sain kuitenkin rauhoitettua itseni ja pystyin jatkamaan uintia ja sain kuin sainkin omasta rytmistä kiinni. Loppumatka sujui sitten ihan kivasti ja maaliin pääsin ajassa 00:17:17, mikä on 2 sek. viime vuoden aikaa hitaampi.

Kisan starttia odotellessa.

PYÖRÄILY 20 km (4 x 5 km)

Tästä alkoi matka kohti vaihtoaluetta, eli T1:stä.

Nousin vedestä ja tunsin, kuinka sydän hakkasi kovasti. Hiljensin vauhtia, jotta saisin sykkeitä alas. T1 sujui ehkä jo tutuksi tulleella tavalla, eli kehnosti. Märkäpuku ei halunnut pois päältäni ja muutenkin koko homma oli melkoista koheltamista. Aikaa vaihtoon sain kulumaan yli 6 min. Jo vaihtoalueella tunsin, että nyt on kylmä. En ollut pakannut mukaan minkäänlaista lisävaatetusta, vaan uudessa X-Tri Lahden kisapuvussa lähdettiin matkaan.

Sitten fillariin ja kohti Vanajanlinnan komeita maisemia. Viime vuonna lähdin muutaman ajajan peesiin (peesivapaa kilpailu), mutta tällä kertaa peesiapua ei alussa ollut ja en varmasti olisi lähtenytkään, koska viime vuonna tämä peesitrio ajoi niin kovaa, että olin puhki jo ensimmäisten kilometrien jälkeen 🙂

Heti alkumetreillä tunsin, että on kylmä. Käsivarret ja reidet tuntuivat todella kylmiltä. Rintakehällä oli erittäin omituinen tunne, ikään kuin rintakehää olisi poltellut puvun alla. Varmasti kylmä ilma ja märkä vaate saivat aikaan tämän tunteen.

Ajoin koko matkan omaa vauhtiani ja yritin olla ajattelematta muita. Täysin se ei onnistunut, mutta melko kivasti pystyin karistamaan muut mielestäni, en kuitenkaan kintereiltäni 🙂

Pyöräosuus ei ollut mukava. En missään vaiheessa päässyt rentoon ajamiseen ja muutamissa kohdissa sykkeiden noustessa koin huonoa oloa. Edelleenkään se ei ollut rintakipua eikä hengenahdistusta, mutta tunne oli kuitenkin sellainen, että oli pakko hidastaa vauhtia reilusti.

Mielessäni pyöri useaan otteeseen Elokuussa odottava puolen matkan pyöräosuus… 90 km… se tuskin helpotti etenemistä. Vanajanlinna on siitä mukava kilpailu, että yleisö on koko ajan lähellä ja kannustus on erinomaista. Siitä kiitos kaikille, myös kuuluttajille, jotka pystyivät luomaan hienoa tunnelmaa koko kisan ajan. Ja kiitos myös kanssakilpailjoille. Tuntuu aina mukavalta, kun ohittava kanssakisaaja heittää tsempit.

Pyöräaikani oli tänä vuonna 00:47:21, joka oli viime vuoteen verrattuna noin 3 min heikompi. Sitten vielä juoksu.

JUOKSU 5 km (2 x 2,5 km)

T2 sujui mukavasti, koska siinä ei tarvitse ottaa märkäpukua pois 🙂 Ilmeisesti jalat olivat saaneet sen verran paljon kylmää pyöräosuudella, että ne olivat aivan puuduksissa/kohmeessa/ties missä tilassa. Laittaessani juoksukenkiä jalkaan, luulin että molemmissa kengissä on puukapulat jalkapohjia vasten. Sellainen tunne oli. Katsoin juoksun alussa, että laitoinko vahingossa toisen kisaajan kengät jalkaan, mutta kyllä ne ihan omat olivat.

Juoksuun siis lähdettin varsin eriskummallinen tunne jalkapohjissa ja se tunne hävisi sieltä kokonaan oikeastaan vasta noin 1,5 km ennen maalia. Silloin myös tunsin, että lihakset olivat lämmenneet.

Juoksu kulki ihan mukavasti. Aloitin jostain syystä kovaa ja hiljensin hieman vauhtia jossain vaiheessa. Olen pyrkinyt kotilenkeillä pitämään juoksuvauhtina noin 7-7,5 min / km. Nyt alkuvauhtini oli parhaimmillaan 5-5,5 min / km ja sykkeet sen mukaiset 😀 Juoksussa sain myös kannustusta ja muutamat ”ylävitoset” tuli heitettetyä matkalla. Vanajanlinnan juoksureitti on mukava, pientä nousua, mutta pääosin varsin tasaista. Juoksuosuudella on huoltopiste, jossa oli tarjolla energiageeliä, vettä ja urheilujuomaa. Samat tarjoilut oli myös T2ssa, eli pyöräosuuden jälkeen.

Uudet lenkkarit ja niihin mittatilauksena tehnyt pohjalliset olivat hyvät. Ainoastaan jalkojen kohmeisuus haittasi pahasti. Juoksuun käytin aikaa 00:33:05. Vuonna 2015 sama matka kulki aikaan 00:31:13, eli takkiin tuli tässäkin lajissa.

 ”Yläfemmat” maalissa

Maaliin saapui kuitenkin onnellinen, joskin hieman huolestunut mies. Huolestunut siksi, koska jostain syystä en saanut missään vaiheessa itsestäni irti kaikkea. Olo oli tukkoinen ja raskas, eikä siksi kovinkaan hyvä. Olin kuitenkin päässyt maaliin, siitä oli syytä olla iloinen, sillä uintiosuudella keskeyttäminen oli lähempänä kuin koskaan aikaisemmin. Olin jälleen voittanut jotain… olin voittanut itseni.

Tässä video heti kisan jälkeen.

LOPPUTULEMA

Kokonaisaika painui siis yli 5 min plussalle viime vuoden ajasta. Tavoitteena oli parantaa aikaa, koska kai se pitää aina olla tavoitteena. En ole pettynyt aikaani. Sen parempaan en tässä kunnossa pystynyt.

Finntriathlon organisaatio ei tälläkään kertaa pettänyt. Järjestelyt toimivat loistavasti ja sen puolesta oli mukava kisata. Kiitos siitä! Kyllä voin ilman mitään paatosta suositella Finntriathlonin kisoja kaikille, vaikka toki muitakin toimivia kisoja on.

Tätä kirjoittaessani (16.6) olen käynyt lääkärin juttusilla liittyen omituisiin tuntemuksiini. En saanut luulosairaus diagnoosia, vaan kyseessä on jonkinlainen lihastulehdustila. Kreatiinikinaasi (lihasentsyymi) arvo on todella paljon koholla ja se viittaa tulehdukseen lihaksistossa. Tämä selittänee ainakin jollain tavalla epämääräiset oireeni. Nyt olen aloittanut lääkehoidon ja saanut treenikieltoa. Jää nähtäväksi, onnistuuko Vierumäellä kilpaileminen, on siis jälleen palaverin paikka itseni (ja lääkärini) kanssa 😉

Yhtä kaikki, olen kuitenkin elossa 😀 Kirjoitan laskeutumisesta Vierumäen kisaan, jos sinne nyt ylipäätään laskeudutaan. Paikalla olen kyllä ja kannustan vaimoa ja kuvaan videolle tunnelmia. Toivottavasti olen kuitenkin ”radalla”.

Tässä video hetki kisan jälkeen.

 

 

 

Advertisement

Tilinpäätös 2015-2016

Tiedän, että blogin alkuun ei koskaan saa esittää anteeksipyyntöä siitä, että ei ole pitkään aikaan kirjoittanut blogiin yhtään mitään. Siitä syystä en pyydä anteeksi sitä, että en ole pitkään aikaan kirjoittanut #Pullukanpoisto- blogiin mitään ja olen muutenkin kyseisen ”brändin” kohdalla ollut epäaktiivinen. Ymmärtäkään tämä kuinka haluatte 🙂

Sen sijaan, että pyydän anteeksi teiltä, haluan pyytää anteeksi itseltäni. Olen näissä kaikissa aikaisemmissa kirjoituksissani pyrkinyt toitottamaan ja peräänkuuluttamaan sitä, että liikunnan pitää olla mukavaa, eikä siitä saa tulla suorittamista. Toinen asia, josta olen pyrkinyt pitämään kiinni on se, että en vertaa itseäni, harjoitteluani enkä kisasuorituksiani kenenkään muiden suorituksiin. Huomasin jossain vaiheessa talvea 2015-2016 unohtaneeni nämä seikat. Liikkuminen ei ollut mukavaa. Siitä oli uhkaavaa vauhtia tulossa minulle suorite muiden suoritteiden joukkoon. Huomasin kadehtivani toisia lajin harrastajia (mm. omaa vaimoani??), vertailin heidän kisa-aikojaan ja kiukustuin kaikista treenipäivityksistä sosiaalisessa mediassa, koska ajattelin, että he ovat niin paljon parempia ja ahkerampia kuin minä. Ja ahkerampiahan moni heistä totta vie onkin, mutta kun ei se ollut minua aikaisemmin haitannut millään tavalla.

Oli pienen ja tai oikeastaan aika isonkin itsetutkiskelun paikka.

Olin siis kadottanut ilon liikkumiseen. Hoin itselleni jatkuvasti, että ainoa tavoite sinulla Ari on se, että et enää koskaan paina 115 kiloa. Muita tavoitteita ei ole. Tällä ei ollut vaikutusta. Aiheutin vaimolleni frustraation multihuipentumien sarjan, kun puhuin hänelle (lähes) kaikissa tilanteissa siitä, kun ei kiinnosta liikkua ja kun ei tunnu kivalta ja milloin mitäkin marmatusta ja jonninjoutavaa papatusta… Tunsin myös pitkin talvea, että erinäiset pienet kivut ja kolotukset varsinkin alaraajoissa lisääntyivät ja viimeistään niiden myötä oli aihetta valitukseen ja jopa uhkaukseen, että kesä 2016 tulee olemaan ”urani” viimeinen kisakesä, sen jälkeen keskityn kannustamaan vaimoa.

Aloin syyttää sosiaalista mediaa tästä kaikesta, koska joku syypää piti löytää. Lopetin monien aktiiviurheilijoiden ja aktiiviharrastajian seuraamisen mm. Twitterissä, lopetin Facebookin triathlonryhmien seuraamisen ja Instagramissakin hyppäsin aina yli sellaisesta kuvasta, jossa oli Polarin tai Suunnon kello ja faktaa kovasta treenistä. Otin siis etäisyyttä koko lajiin ja varsinkin sen aktiivisiin harrastajiin ja ylipäätään liikkumiseen.

Vaikka keksin syyttää sosiaalista mediaa intoni hiipumisesta, syypää löytyy kuitenkin omasta itsestäni. En pystynyt jostain syystä pitämään tavoitettani itseni voittamisesta riittävänä, vaan lähdin hamuamaan jotain sellaista, josta en saanut kuin pahaa mieltä, jotain sellaista, jota ei ollut edes tarkoitettu minulle. Koin vahvasti, että olen huono ”urheilija”, koska en viitsinyt harjoitella ja koska en kokenut olevani motivoitunut. Itseni voittaminen on kuitenkin ollut ehdottomasti parasta, mitä triathlon on minulle tarjonnut ja toivon edelleen sydämeni pohjasta, että se tulee jatkossakin olemaan sitä. Tämän seikan oivaltaminen tai oikeastaan sen palauttaminen muistin syövereistä, on auttanut minua.

Tein itselleni lupauksen kevättalvella 2016. Pyrin urheilemaan vain silloin, kun urheilemaan lähteminen tuntuu mukavalta. Halusin eroon suorittamisesta ja halusin saada takaisin sen ilon, jota kesällä 2015 varsin usein koin liikkuessani. Eivät nämäkään keinot ole olleet ihan sataprosenttisia, mutta olen huomannut niiden auttaneen minua talven yli uuteen kevääseen. Kevään lähestyessä koin, että liikkumisen ilo oli jälleen paljon lähempänä minua, kuin talven aikana. Täytän ensi kesäni 40 vuotta. Sen asian äskettäin havaitseminen sai aikaan sellaisen ajatuksen, että kai minun ainakin pitää osata vapaa-aikaani käyttää sillä tavalla, ettei siitä tule paha mieli 🙂

Summa summarum; jotta tämä kirjoitus ei menisi pelkästään selittämiseksi ja valittamiseksi, lienee paikallaan mainita, että kesän 2016 kisakalenteri on täynnä! Tätä kirjoittaessani Finntriathlon Vanajanlinnan sprintti on jo kisattu ja on alkanut Finntriathlon Vierumäen perusmatkalle valmistautuminen. Tarkoitus on kesän 2016 aikana kisata em. lisäksi Lahden perusmatkalla, Hauhon jokaimiestriathlonissa ja kruununa tai kirsikkana kakun päällä Käringsundin puolimatkalla Elokuussa.

En edelleenkään pyydä anteeksi passiivisuuttani muilta, kuin itseltäni, mutta lupaan aktivoitua sekä #Pullukanpoisto´ssa, että liikkumisessa! Kaikille lukijoille antoisaa triathlonkesää ja antoisaa liikkumista ylipäätään, olipa laji mikä hyvänsä. Me jokainen olemme yksilöitä. Se, mikä sopii sinulle, ei välttämättä sovi minulle ja toisin päin. Tehdään niin, kuin itsestä hyvältä tuntuu ja muistetaan, että motivaatio ei ole vakio. Se elää ja muuttaa muotoaan aina silloin tällöin. Ei anneta sen pelästyttää.

Muistakaahan Twitterissä ja Instassa @Aripkarkkainen ja Twitterissä myös blogin oma tili, @Pullukanpoisto

Tässä kuvassa starttaillaan kalustoa viileäkönä kesäaamuna kotipihasta kohti Vanajanlinnaa, jossa kauden avauskisa odotteli meitä. Kisaraportti tulee ihan kohta luettavaksi.

(Ja tiedoksi kaikille teille, joita talven aikana blokkailin pois listoiltani: olette taas mukana 😀 )