Triathlon”urani” toinen kilpailu, Sportyfeel Finntriathlon Vierumäki on suoritettu! Matkana Vierumäellä oli perusmatka. Uintia 1500 m, pyöräilyä 40 km ja juoksua 10 km. Eli äkkiseltään laskettuna (=laskennallisesti) puolet enemmän tekemistä, kuin Vanajanlinnan kisassa Kesäkuun puolessa välissä. Aivan niin yksinkertaistahan se ei kuitenkaan ollut. Siitä myöhemmin.
VALMISTAUTUMINEN KILPAILUUN
Vanajanlinnan kilpailun jälkeen kävin pyöräilemässä itselleni tutulla tavalla, eli en kovinkaan aktiivisesti ja tämä oli virhe. Uintimetrejä kylläkin kertyi runsaasti (n. 8000) ja juoksuakin jonkin verran (n. 15km) Sain pudotettua painoa muutaman kilon ja siitä olen kovin ylpeä ja iloinen (sehän tämän jutun idea kokonaisuudessaan onkin 🙂 ) Kilpailua edeltävänä päivänä olin kummitätini kesämökillä niittämässä heinikkoa raivaussahalla ja voitte arvata, että kuuma oli… mutta ei ehkä niin kuuma, kuin seuraavana päivänä. Varsinaista hiilihydraattitankkausta en tehnyt Perjantaina, koska totesin Vanajanlinnan kisassa, ettei sitä energiaa voi syödä varastoon… ei ainakaan edeltävänä iltana. Energiatankkaus (vai mikä se on nimeltään) on laji, johon pitäisi perehtyä. Perjantai-Lauantai välinen yö oli kuuma, joten senkään vuoksi en oikein saanut unta. Jännityksellä tuskin oli tekemistä sen suhteen 😉
Kisaviikolla yllemme leijui ”uhkaavan tummia pilviä”, kun vaimoni jalka kipeytyi yllättäen Torstaina ja osallistuminen kauden isoimpaan kisaan oli hetken aikaa vaakalaudalla. Täytyy myöntää, ettei omakaan fiilis taivaita tavoitellut, kun ajattelin, kuinka pettynyt vaimoni on, ellei kisaan pääse. Tämä Vierumäen kisa on kuitenkin se, josta innostus harrastukseen sai alkunsa vuosi sitten. Tämä kisa on ”The Kisa”, kuten vaimo asian esitti. Onneksi Perjantaina löytyi aika fysioterapeutille ja hän sai jalan jumit auki ja kaikki oli sen suhteen kunnossa.
KISAPÄIVÄ
Aamu valkeni kovin erilaisena, kuin muutama viikko sitten Vanajanlinnan kisa-aamuna. Aurinko paistoi ja ilma oli lämmin (kuuma) jo aamuvarhaisella. Kisapäivän aamulla söin todella pakolla kaksi palaa paahtoleipää ja join kupposen kahvia, koska tiesin, että edessä oleva koitos vaatisi energiaa. Tarkoitus oli syödä enemmän, mutta yksinkertaisesti en pystynyt jännitykseltäni. Pakkosyöminen on aika epämiellyttävää. Osan kisatavaroista olin pakannut edellisenä iltana ja osan pakkasin aamulla. Hieman ennen lähtöä havaitsin, ettei minulla ole mitään käsitystä siitä, missä juoksukelloni (sykekello mikä lie…) oli. Sitä siinä etsittiin porukassa jokunen tovi, mutta ilman tulosta. Kello kävi ja liikkeelle oli lähdettävä ilman sykemittaria. Hieman ehdin asian suhteen jo kiivastua.
Matkaan Vierumälle lähdimme vaimon kanssa kello 9.00. Perillä Vierumäen Urheiluopistolla olimme hyvissä ajoin. Matkalla join sokerijaffaa keräten itseeni energiaa. Rekisteröidyimme peräjälkeen kilpailuun ja saimme Vanajanlinnasta tutuksi tulleen kirjekuoren, jossa oli uimalakki, ajanottotägi, lehti, kilpailunumerotatuointi ja numeroita pyörään, kypärään ja reppuun. Sen jälkeen kisainfoon, jossa jälleen kerran oli asiallista tietoa kilpailun kulusta (kisainfoa EI kannata jättää väliin!) ja tärkeitä varoituksen sanoja. Siellä myös selvisi, ettei Valkjärven vesi ollutkaan kylmää, päinvastoin. Infon jälkeen pyörät pois auton katolta ja hiljalleen valmistautuminen kisaan saattoi alkaa. Oman pyörän vein vaihtoalueelle hyvissä ajoin. Asettelin pyöräkengät ja lenkkarit muovikoriin, laitoin 4 energiageeliä pyöräkenkiin ja yhden energiapatukan juoksukenkään. Sukat asettelin kenkiin ”valmiiksi”, joten nyt tuskin tulisi vaihdossa sählinkiä 😉
Cannondale vaihtoalueella.
Oma lähtöni oli vasta kello 13.30. Satun startti oli jo kello 12.00, joten sitä ehdin oikein hyvin seuraamaan. Kello 12.00 törähti torvi ja yli 200 punahattuista triathlonistia lähti 1500 m uintiosuudelle. Itse lähdin lähes heti valmistautumaan omaan kisaan. Nyt olikin eroa Vanajanlinnaan. Siellä sain tehdä kaikki valmistelut vaimon avustuksella, nyt oli suoriuduttava yksin. Pärjäsin ihan ok 🙂
Triathlonistit kisainfossa.
Satun startti. Siellä oli yli 200 punahattuista. Tässä lähdössä olivat mukana kaikki naiset, sekä miehistä ikäluokat 18-29 ja 45-74.
UINTI 1500 m (2 x 750 m)
Puin märkäpuvun puoliksi päälle autossa parkkipaikalla ja astelin noin 25 minuuttia ennen lähtöä alas rantaan. Alas rantaan kuvannee kaikkein parhaiten sitä, kuinka jyrkän mäen alla Valkjärvi oli. Matkalla rantaan kohtasin anopin, jolle ohjeistin hyvän katselupaikan, josta hän pääsi seuraamaan tyttärensä pyöräosuutta.
Sain märkäpuvun päälle kenties paremmin, kuin koskaan aikaisemmin. Käsien liikkeet tuntuivat rennoilta ja muutenkin puku tuntui istuvan varsin hyvin päälle. Veteen menin noin 15 min. ennen lähtöä. Vesi oli todella lämmintä (melkein 19 astetta) ja uintipaikka vaikutti kaikin puolin hyvältä. Olimme käyneet uimassa melko paljon ennen Vierumäkeä ja uintimatkamme olivat 1200-1500 metrin välillä, joten periaatteessa edessä oleva 1500 m kisamatkan ei pitänyt olla mahdotomuus. Jännitys oli kuitenkin melkoinen ja keskityinkin pelkästään odottamaan sitä samaa flow-tilaa, jonka koin Vanajanlinnassa. Sitä ei nyt jostain syystä tullut, vaan jännitys jatkui aina siihen hetkeen saakka, kun torvi törähti kello 13.30. Jäin suosiolla takaporukkaan, koska halusin tehdä oman suorituksen omaan tahtiini. Lähdin omalla tekniikallani liikkeelle, eli kaksi vetoa ja hengitys. Yllätys oli melkoinen, kun kaikki kilpaveljet eivät kadonnetkaan samoin tein horisonttiin.
Uinti kulki hyvin ja paikoitellen se tuntui jopa helpolta. Mukavaa se oli koko ajan, uskokaa vaan! Paikoitellen reitti oli kapea (poijujen välissä) ja silloin tuli kolhittua kanssakilpailijoita ja onneksi hekin pääsivtä kolhimaan minua. Minkäänlaista ongelmaa minulle ei aiheutunut uinnin aikana, vaikka ihan koko aikaa en omaa suoritustani päässytkään tekemään, koska keskityin hieman seuraamaan muita ja (kieltämättä) nauttimaan siitä, että perässäni oli hitaampia uimareita. Onhan se nautinnollista 🙂
Uinnin suoritin ajassa 00:32:38 ja olen siihen enemmän kuin tyytyväinen. Vielä viime syksynä (2014) olin sitä mieltä, että minähän en uimahalliin mene ja nyt oli takana 1500 m kisauinti avovedessä. Fiilis oli mahtava… tosin sitä varjosti hieman edessä oleva 40 km:n pyöräily, jonka tiesin hankalaksi ja sitähän se totta vie olikin.
Matka T1:een oli jyrkkä ja pitkä. Yritin urhoollisesti hölkätä mäkeä ylös, mutta kuuma asfaltti ja pienet kivet tekivät juosten etenemisen hankalaksi. Pääsin kuitenkin pyörälle ja olihan se anoppikin siinä matkalla hurraamassa.
Tässä kuva noususta, joka uinnin jälkeen piti kiivetä ylös kohti T1:stä, eli vaihtoa uinnista pyöräilyyn.
PYÖRÄILY 40 km (3 x 13.3 km)
Vaihto (T1) sujui kuin sujuikin huomattavasti Vanajanlinnaa mallikkaammin. Märkäpuku lupsahti pois päältä melkein itsestään 😉 ja muutenkin kaikki sujui kivasti. Sain sukat jalkaan ilman repimistä, samoin pyöräkengät. Muistin kilpailunumeron ja sen, ettei pyörällä saa ajaa ennen kuin siihen annetaan kyltillä lupa. Aikaa vaihtoon sain kulumaan 00:06:30, mutta suurin osa tästä ajasta meni jyrkkää mäkeä ylös kivutessa.
Edessä oli siis 40 kilometriä polkupyörällä ”mukavasti kumpuilevaa maastoa”, kuten muistan jostain lukeneeni ja voi veljet, sitä se todella olikin. Reitti kulki Vierumäen Urheiluopistolta kohti ns. vanhaa Heinolantietä (140). Tiellä numero 140 tehtiin lyhyt lenkki Heinolaan päin, jossa U-käännöksen jälkeen ajettiin lähelle Vierumäen risteystä, eli teiden 140 ja 313/363 risteystä, jossa oli jälleen U-käännös ja paluumatka opistolle alkoi.
Ensimmäinen kierros oli helpoin, koska en muistanut, minkälaisia mäkiä edessä oli. Jännää sinänsä, koska kyseinen tie on minulle varsin tuttu vuosien varrelta. Ei tosin polkupyöräillen. Pyöräily oli alusta saakka juuri niin raskasta, kuin sen odotin olevan. Ajoin erittäin rauhallisesti ja rullailin aina, kun siihen oli mahdollisuus. Vanha sanonta ”Polje polje, ei se muuten kulje” pitää muuten erittäin hyvin paikkansa, sillä uinnissa saavuttamani ”etumatka” suli hyvin nopeasti pyörälenkin aikana. Vähäiset pyöräkilometrit ja jonkinlainen uskonpuute vaivasi koko 40 km:n ajan ja hetkittäin meno oli tuskaista. Reitti Vierumäen risteyksestä opistolle päin oli kevyempää, kuin toisin päin.
Tullessani 26.6 kilometrin kohdalle kääntöpaikalle (urheiluopistolla) ajoin hieman harhaan väistäessäni takaa tulevaa nopeampaa pyöräilijää ja ajauduin sille kaistalle, joka vei pyöräilyn maaliin. Havaitsin erheeni välittömästi ja ryhdyin katselemaan reittiä takaisin sinne, josta lähdetään kierrokselle. Tätä reittiä etsiessäni vauhtini hiipui ja hiipui ja sitten… hupsis!! Ukko kyljelleen maahan, kun en sitten muistanut ottaa jalkoja pois polkimien lukoista. Sillä hetkellä kävi mielessä, että heitän fillarin ojaan ja lähden terassille nauttimaan kesähelteestä. Tuo tunne kesti onneksi vain sen hetken ja ei aikaakaan, kun ukko oli taas ”vauhdissa” ja edessä oli vielä 13.3 km pyöräilyosuutta. Mutta keskeyttäminen oli todella lähellä!
Pyöräilyn aikana nautin 4 pussia energiageeliä ja join melkein 2 urheilujuomapullollista juomaa. Melkein kaksi siksi, koska toisen pullon pudotin toisella lenkillä laittaessani sitä takaisin telineeseen, enkä todellakaan jäänyt noukkimaan sitä takaisin kyytiin. Toisessa pullossa minulla oli Lidlin Saskia kivennäsivettä (kuplat poistettuna) höystettynä Dexalin mustaherukka urheilujuomatiivisteellä ja toisessa pullossa oli Dexalin sitruuna-greippi urheilujuomaa. Nestettä olisi kenties saanut olla enemmänkin. Pääosin olin tyytyväinen nesteytykseen, sillä vessahätää ei tullut ja juoksuosuudella lisää nestettä oli tarjolla järjestäjän puolesta.
Pyöräilyaikani oli 01:39:23, joka ei ole hyvä, mutta tällä kunnolla ei parempaan pysty. Tai ehkä tällä kunnolla, mutta ei tällä itseluottamuksella. Jotenkin pyöräily on alkanut tuntua kaikkein hankalimmalta osa-alueelta lajissa. Hyvää tässä on tietysti se, että nyt tietää, mitä pitää harjoitella lisää!
JUOKSU 10 km (2 x 5 km)
T2:een (vaihto pyörästä juoksuun) saavuin ilman kilpakumppaneiden häirintää 😉 (olivat ilmeisesti jo saunassa). Taluttaessani pyörää omalle paikalle huomasin, että ensimmäisen lähdön osallistujat pakkasivat tavaroitaan vaihtoalueella ja olen melko varma, että sain osakseni muutaman säälivän katseen. Tiedä häntä, vai olivatko sittenkin kunnioittavia katseita 🙂 No niin tai näin, pyörä telineeseen ja pyöräkengät pois jalasta. Lenkkaria jalkaan laittaessani muistin, että se energiapatukka on siellä kengänkärjessä. En jäänyt sitä maistelemaan, sillä edessä oli vielä reippailua juoksun muodossa 10 km:n verran. Ilokseni huomasin, että vaimo ja anoppi olivat vaihtoalueen reunalla kannustamassa. Sain uutta virtaa etenemiseeni (juoksuksi sitä ei hyvällä tahdollakaan voinut sillä hetkellä sanoa). T2 meni ajassa 00:02.44, eli varsin mallikkaasti. Ei muuta kuin numerolappu takaa eteen siihen pullukan alapuolelle ja matkaan!!
Juoksu alkoi stadionalueelta, jossa oli heti juomapiste. Kaadoin muutaman mukillisen vettä päälle ja join hieman. Energiageeliä en ottanut, vaikka sitä kiitettävästi tarjolla oli. Lähes heti tämän pisteen jälkeen tunsin, kuinka vesi alkoi hölskyä mahassa. Kylmä vesi ei imeydy nopeasti. Juoksu lähti nihkeästi liikkeelle, mutta parantui hieman stadionilta pois päästyäni. Reitti kiersi golgkentän ympärillä ja oli mielestäni varsin helppoa maastoa. Se ei tosin tarkoita sitä, että oma juoksuni olisi ollut helppoa.
Juoksu eteni ja luulin jo juosseeni vähintään 3 km, kunnes näin edessäni kyltin: ”1 km / 6 km”. YKSI kilometri vasta?? Ja edessä on vielä 9. Ei voi olla totta. Kisan jälkeen puhuimme vaimon kanssa ja hän kertoi ajatelleensa aivan samoin tässä kohdassa. Jotenkin tuo kyltti painoi mielen matalaksi ja päätin kävellä hieman. Metsän siimeksessä se oli helppoa. Sain valtavan hyvää kannustusta muutamilta kanssakilpailjoilta ja kyllä ”kollegoiden” tsemppi auttoi taas jaksamaan. Se on sitä triathlonhenkeä, josta paljon puhutaan ja joka on todellista totta!! Liikutuin! Salaa pyyhin hien mukana kyyneleitä 🙂
Reitillä oli toinen juomapiste noin 2,5 / 7,5 km:n kohdalla ja kyllä siinä helteessä neste tuli tarpeeseen. Kaikilla pisteillä lotrasin vettä päälleni ja erän huoltaja kysyi, että haluanko että hän kaataa ämpärillä vettä päälleni. Kieltäydyin. Vettä en ensimmäisen pisteen jälkeen enää juonut, vaan vaihdoin juomaksi urheilujuoman ja se kannatti, sillä loiskuminen vatsassa loppui. Geeliä oli tarjolla, mutta sitä en jostain syystä nauttinut juoksun aikana lainkaan. Olisi kai pitänyt?
2,5 km:n jälkeen alkoi reidet kramppaamaan. Meno muuttui hetkittäin todella kivuliaaksi. Pienten venyttelyjen avulla pystyin jatkamaan matkaa ja mielessä alkoi siintää pinkki ”Finisher”- paita ja se valtava somekunnia, jota ystävät aimoannoksin tulisivat jakamaan. Kramppeja tämä ajatus ei tosin vienyt pois…
Juoksun puoliväli on stadionilla. Sinne saapuessani juoksu alkoi tuntua yllättäen paremmalta ja mieli kirkastui kummasti. Otin jälleen ”suihkun” huoltopisteellä ja mukillisen urheilujuomaa. Juoksin seuraavalle huoltopisteelle melko kevyin askelin, kunnes valtavat krampit iskivät jälleen lähes heti huoltopisteen jälkeen. Jalat lopettivat toiminnan lähes kokonaan ja ajattelin, että tännekö se kisa jää… 2,5 km ennen maalia. Ei varmasti jää!! Kävelin ja linkutin eteenpäin ja sain kuin sainkin jalkoihin sen verran elämää, että juokseminen onnistui taas. Golfkentän kahvilan kohdalla ”hauskuutin” minua kannustavia golffareita kysymällä heiltä: ”Tästäkö ne muut meni?” 🙂 Sain isot hurraukset.
Maaliin saavuin ajassa 01:12:26. Perus 10 km:n lenkki ei onnistu minulta kovinkaan paljon nopeammin. Maalissa odotti vaimo ja palautusjuomaa! Join vettä yhden vesitornillisen verran ja sain nauttia siitä tunteesta, joka tulee aina kovan suorituksen jälkeen. Endorfiiniä se kai on?
Olin jälleen voittanut itseni!! Kyyneleitä sai pyyhkiä salaa pois…
#Pullukanpoisto saapuu maaliin
LOPPUTULEMA
Tuolla alussa kirjoitin, että tämä perusmatka on laskennallisesti puolet enemmän, kuin sprinttimatka. Totta, mutta todella vain laskennallisesti. Perusmatka on paljon kovempi ja haasteellisempi kilpailu, kuin sprintti. Oman haasteensa toki matkantekoon toi 30 asteen helle. Kyllä minä pidin suoritustani todella raskaana ja vaativana ja se jos mikä nostaa suorituksen arvoa. Mahdoton tämä suoritus ei kuitenkaan ollut, kuten sain huomata. Kaksi kertaa oli keskeyttäminen mielessä, mutta onneksi vain mielessä. Ei ole mitään järkeä rikkoa itseään kisassa, eli kyllä minä laitan lenkkarit naulaan jatkossa, jos esimerkiksi kova kipu iskee eikä mene lyhyessä ajassa ohi. Tämä on kuitenkin ”vain” harrastus.
Onneksi taaskin selvittiin ilman suuria haavereita, vaikka nurin pyörällä meninkin. Kotona huomasin vasemmassa jalkapohjassa viiltohaavan, jonka synnystä minulla ei ole käsitystä. Tulikohan järvessä vai matkalla ykkösvaihtoon, en tiedä. Palauttelun ja venyttelyn tärkeyttä ei pidä unohtaa. Itse sen unonhdin ja reisissä on edelleen jäykkyyttä ja jopa jonkinlaista kipua. Muistakaa venytelyt!!
Itseni lähdin Vierumäelle voittamaan ja sen totta vie tein! Olin kokonaisajalla 03:33:43 ikäluokkani (35-39) viimeinen (taitaa tulla tavaksi 😉 ) ja koko purukan 407/432. Olen erittäin iloinen saavutuksestani ja siitä, että myös vaimoni pääsi mukaan. Kyllä kilpaileminen antaa mukavaa lisäpontta harjoitteluun ja sitä kautta myös painonhallintaan. Vierumäellä järjestelyt olivat jälleen aivan ykkösluokkaa ja siitä kiitos organisaatiolle. Rakas vaimoni suoritti saman matkan ajassa 03:27:27 voittaen jälleen kerran minut… ja itsensä, mikä on kaikkein tärkeintä!
Seuraavan kerran karavaani kulkee Hauholle, jossa kisataan 5.8 Jokamiestriathlonissa. Siellä matkat ovat 300+10+3, eli säpinää ja toivottavasti myös vauhtia riittää. Kirjoitan siihen kisaan laskeutumisesta myöhemmin. Nyt keskitytään jälleen painonhallintaan, eikä anneta hyvän alun hyytyä. Treeni jatkuu myös ja tätä kirjoittaessa (7.7.2015 kello 00.22) takana on jo 6 km:n juoksulenkki. Seuraava kirjoitus käsittelee juoksuani, eli tarkoitus on kertoa siitä, miten oma juoksu-urani on edennyt alusta tähän päivään.
Ai niin… Vanajanlinnan kilpailun jälkeen uhosin, että tukka lähtee päästä, mikäli pääsen Vierumäen kilpailussa maaliin… ja pääsinhän minä 😉
Onnelliset itsensävoittajat! #voittajafiilis
Katso video matkalta uintipaikalle
#Pullukanpoisto 
Hieno rapsa ja hieno suoritus! Triathlon on kyllä kiva laji ja eikä vähiten tuon yhteishengen vuoksi. Oon itsekin niin onnellinen että oon lajin pariin löytänyt! Itsekään en kärkisijoja hätyyttele, eikä se mitään. Itsensä voittaminen on nimenomaan se juttu 🙂
Kiitos! Kyllä se yhteishenki on mahtava juttu! Paljon siitä luin, mutta nyt kun sen on itse kokenut, niin ei voi kuin ihmetellä! Tsemppiä sinulle lajin pariin!